Siedä kärsivällisesti kaikkea, mutta ennen muuta itseäsi

Älä koskaan kasva niin isoksi, 
ettetkö voisi esittää kysymyksiä, 
älä koskaan tiedä niin paljon, 
ettetkö voisi oppia jotain uutta.

Kysymyksiä on paljon. Välillä tuntuu että vastauksia paljon vähemmän. Viime kirjoituksesta on nyt puolisen vuotta aikaa. 6 kuukautta, mitä sinä aikana voisi tapahtua? Mikä voisi muuttua?

Koulunkäynti meni hyvin niin kauan, kunnes minut haluttiin siirtää toiseen työssäoppimispaikkaan. Aluksi sekin meni ihan ok, kunnes ahdistus palasi. Jälleen kerran olin siinä pisteessä, etten tiennyt mihin suuntaan menisin. Elän jatkuvasti tulevaisuudessa, miettien mitä seuraavaksi tapahtuu enkä muista nykyhetkeä. En muista elää, niinkuin tämä olisi viimeinen päivä. Jälleen kerran mietin, mitä tekisin. Arvatkaa alkaako pikkuhiljaa kyllästymään tähän jatkuvaan pohdiskeluun tulevasta. Joka tapauksessa olin päätöksen edessä, taas ja se päätös oli tehtävä. Nyt sain tosin miettiä sitä kuukausia, ennenkuin se oli tehtävä. Työpaikan vaihdos. Oikeisiin töihin, ei työharjoitteluun. Uuden alku, olisiko se parempaa muualla? Kaikki ei välttämättä menisi niinkuin olen mielessäni kuvitellut. Hylkäsin kuitenkin ajatukset muualle muutosta kun kävimme pariterapiassa Miikan kanssa. Aloin etsiä töitä kotipaikkakunnalta ja sainkin tutun ja turvallisen uuden mahdollisuuden r-kioskilla. Ei kouluttautumista, ei mitään uutta. Paluu samaan vanhaan, ja olen siitä iloinen. Sananlasku tuttu ja turvallinen on tosiaan paikkaansa pitävä. Sen minkä tuntee, osittain siihen luottaa. Tietää mitä se on ja mitä siitä saa. Juuri minunlaiselleni uutta pelkäävälle paras mahdollinen tilaisuus.

Parisuhde kariutui, kävimme siis pariterapiassa yhdessä ja pohdimme suhdetta ulkopuolisen silmin. Mikä on hyvää ja mikä huonoa. Molemmat meistä sai puhua suunsa puhtaaksi, ilman riitelyä. Ja sittenhän sitä puhuttiin. Halu oli yrittää, mutta oliko tarpeeksi? Olisiko meistä kahdesta kasaamaan paloista hyvä parisuhde? Ei meistä ollut ennenkään ja ei ollut tälläkään kertaa. Olemme oppineet kantapään kautta. Toivottavasti ainakin tällä kertaa, kun soutamista ja huopaamista ollut viimeiset 9 vuotta. Pitkä suhde ei kyllä aina tarkoita sitä, että kuuluu toisilleen
Ei ainakaan meidän tapauksessa. En tunne surua, en vihaa, en katkeruutta. Näin sen varmasti kuului mennä ja niillä korteilla pelaamme mitkä meille on suotu.

Asiat, joita on tapahtunut viime aikoina on ehkä muuttanut minuu ihmisenä. Yritän olla entistä parempi äiti ja ihminen. Ja ennen kaikkea tasapainoinen. En mitään muuta halua niin paljon, kuin olla tasapainossa. Olla juuri näin, juuri tässä, mitään muuttamatta.

Älä pelkää muutosta. 
Älä kanna huolta siitä mikä on otettu pois. 
Etsi sitä mikä on tullut menneen tilalle.

Älä unelmoi elämääsi, vaan elä unelmaasi

Mitäs miulle kuuluu? Viimeisimmästä postauksesta voin sanoa, että paljon kuuluu. Ensimmäiseksi ehkä se suurin päätös minkä tein, oli kouluun palaaminen. En osaa vielä tässä vaiheessa sanoa mitä menetin vai menetinkö mitään. Yleensähän kun yhden oven sulkee, niin toinen avautuu. Tässä tapauksessa siis suljin vakityöpaikan opiskelun takia ja kyse on siis kahdesta täysin eri alasta. Olisko miun stressitaso hajottanut pään lopullisesti jos en olisi päätöstä tehnyt? Miten parisuhteen olisi loppupeleissä käynyt? Onneksi en katsonut sitä sivua loppuun. Palasin siis miikalle työssäoppimaan, olin ja olen edelleen tästä päätöksestä hyvin varma ja iloinen. Aivan parasta kun työkavereina on vaan miehiä eikä heidän kanssa ole minkäännäköistä draamaa. Jokaikisessä aiemmassa työpaikassa on aina ollut selkäänpuukotusta ja selkeää työpaikkakiusaamista. Mihin sitä enää edes uskaltaa hakea töihin valmistumisen jälkeen? No sitä mietitään sitten, kun sen ajankohta on.

Mieliala on parempaan päin työpaikkavaihdoksen jälkeen ja enää ei ole pakottavaa suorittamisen tarvetta ollut. Nykyisin pystymme miikan kanssa tekemään jo täysin eri hommia töissä ja itse teen myös iltavuoroa kerran-kaksi viikossa ja silloin olen yksin töissä. Parhautta on nähdä poikien ilmeet, kun oon itse maalannut jotain ja ne selkeesti on yllättyneitä. Miikakin monesti sanonut että ootti jotain kamalaa tullessaan aamuvuoroon miun jäljiltä. Joka päivä tosin tulee paljon uusia asioita esille, mitä luulin jo osaavani. Se on kuitenkin hyvä, koska uskon että aina on opittavaa ja kehitettävää itsessään. Samalla olisi hyvä kehittää omaa itseään ihan persoonanakin. Sen kanssa onkin sitten enemmän vaikeuksia.

Miun luonne on välillä todella kamala. Miun on vaikea iloita toisten menestyksestä ja se on aina ollut miulle hankalaa. En osaa yhdistää sitä mihinkään tai kehenkään, enkä tiedä mikä sen aiheuttaisi. Ärsyynnyn helposti joihinkin tiettyihin ihmisiin ja annan sen myös näkyä. Miust tuntuu, että etsin itseäni vielä ja haluan ehdottomasti muuttaa itsessäni ne kielteiset asiat. Tosin kukaan ei ole täydellinen ja kaikissa on virheitä minkä kanssa pitää vain elää. Tällä hetkellä oon jo todella uuvuksissa perus arjesta, minkä jaksan kyllä hoitaa mutta olen usein väsynyt enkä jaksa panostaa enää vapaa-aikaan sen enempää. Lopetin tupakanpolton reilu 3 viikkoa sitten ja samaan syssyyn alkoholin käytön synttärihini saakka (vielä 1,5kk) ja alkoholi siksi, ettei tulisi retkahdettua tupakkaan ja samalla säästyisi isot tukut rahaa. Eli toisin sanoen, hyvästi sosiaalinen elämä. Onneksi on edelleen ystäviä kenellä on lapsia joten tulee hoidettua kaksi kärpästä yhdellä iskulla kun nähdään!

Älä turmele sitä, mitä sinulla on haluamalla sitä, mitä ei ole
sillä muista, että mitä sinulla nyt on, 
se oli kerran niiden asioiden joukossa,
mistä vain uneksit

Herääminen on aina paras hetki vuorokaudesta.
Olitpa kuinka väsynyt tahansa, tunnet sisimmässäsi, 
että mitä tahansa voi tapahtua.
Vaikka mitään erikoista ei tapahtuisikaan, 
se ei haittaa pennin vertaa.
Mahdollisuus on olemassa. Se riittää.

Tekisit reikiä mun pikimustaan mieleen

Oon ollut viime aikoina himppasen alakuloinen ja valoa ei tunnu näkyvän siellä kuuluisassa tunnelin päässä. Mutta miksi? Töissä ei oikein tunnu sujuvan, enkä ole hetkeen saanut itsestäni enempää irti tai pystynyt parempaan, mutta silti pakko on olla paras. Ylisuorittaminen vie itsestäni mehut jopa tunneissa, stressin määrä pään sisällä on kokoluokaltaan suurin. Edes vapailla en pääse sitä karkuun, enkä saa mieltäni mitenkään tyhjäksi. En osaa rentoutua kokonaan, elän koko ajan seuraavassa päivässä miettien mikä on edessä. Miettien miten suoriudun seuraavasta päivästä. Kroppa antaa periksi ja on valmis kiireeseen, mutta henkisesti olen aivan loppu päivän päätteeksi. Se kun tuntuu ettet ole riittävä, et yritä tarpeeksi.

Parisuhde on tasaisen arkinen. Ehkä jopa liian pelottavan tasainen. Toinen on aamulla töissä, toinen illalla, yhteistä aikaa ei ole. Molempien stressi töistä on liian paljon. Liikaa kaikkea, mutta toisaalta ei yhtään mitään. Asenne alkaa olemaan itsestäänselvyys, että kohan ollaan vaan kun nyt kerran ollaan tähän ryhdytty. Ja tiedän, että suurin vika on varmasti minussa itsessäni kun päähän ei mahdu liian monta asiaa samaan aikaan. Tällä hetkellä on työ, koti, lapsi, kissat ja parisuhde. Kaikkiin kun yrittää panostaa 100 prosenttia, on se minun itseni loppu. Kommunikointia ei juurikaan ole, mutta ei myöskään riitoja. Niinkuin alussa sanoin, pelottavan tasaista. Mutta pakko sen verran positiivista, et sillä on varmana supervoimii ku se jaksaa tätä kaikkea, mitä mietiskelen.

Paljon on päiviä, kun näitä asioita mietin todella paljon ja joskus en ollenkaan. Viimeisen kuukauden aikana oon ollut onnellinen, mutta myös onneton. Pohtinut asioita, punninnut mitkä on tärkeimpiä ja mitkä voisi hoitaa myöhemmin. Yrittänyt järjestää meille aikaa perheenä, mutta myös pariskuntana. Koska mehän ollaan paljon muutakin, kuin vain äiti ja isä. Näitä asioita on yllättävän vaikea yrittää pukea sanoiksi. Sitä kaikkea, mitä pään sisässä on. Ehkä tämä on pieni mutka miun elämän mittaisella tiellä, mikä pitää vaan mennä läpi. Ei ole varmasti ensimmäinen, eikä myöskään viimeinen mutka mitä eteen tulee.

Vaikeita valintoja edessä, miettien että mitä seuraavaksi vai oliko nyt se aika pysähtyä ja asettua aloilleen, vai haluanko saavuttaa vielä enemmän? Mitä se enemmän edes voisi olla? Miten voisin olla jotain vielä enemmän? Vai onko mun edes pakko?

Se yksi

En tiedä miks yritän edes kirjottaa tästä, vaikka en itse ees ymmärrä mitä oon asiasta mieltä. Tiedän kyllä mitä mieltä kaikki muut on, mut sillä ei oo mitään väliä. Me ei eletä täällä ketään muuta varten, eihän? Tämä uskomaton ja pään sekasin saava tarina alkaa siintä, kun oli eräs tyttö josta kauheesti puhuttiin pahaa ja kaikki vihas kaikkea mitä se teki. Ollaan siis oltu aika nuoria sillon joten tämmöinen draamailu on arkea. Minäkin vihasin, vaikken edes tuntenut. Meidän ystävyys alkoi, kun vappuna avauduin miten tyhmä olen, koska vihaan ihmistä, kenelle en ole koskaan edes puhunut.

Joo, meidän ystävyys on ollu ku pahimman luokan on/off vitsi. Aina me tehdään toiselle niin pahasti jossain välissä, että toiselta murtuu maa jalkojen alta. Miksi? En osaa vastata. En myöskään siihen, miksi me ollaan edelleen ystäviä. Miksi me tarvitaan toisiamme? Oon miettinyt lähes kirjaimellisesti pääni puhki, päässä ei pyöri muuta kuin kysymys miksi. Onks kellään muulla tämmöistä? Saattaa mennä useita viikkoja tai kuukausia, ettei me edes puhuta sanaakan toisillemme, mutta sitten kun taas puhutaan tuntuu kuin aikaa ei olisi ollut edes välissä. Käytännössä jatketaan siitä, mihin edellisellä kerralla jäätiin. Oon itkeny silmät joskus päästä tän ihmisen takia, mut oon myös saanu sen isoimman tuen mitä oon tarvinnu.

En voi unohtaa sitä, miten hän aina auttaa. Ihan sama, mitä pyydän vastaus on aina tottakai. Kun oon yksinäinen, hän kertoo et nyt mentiin ulos ja pää tyhjäks. Lähtee kaikkeen mukaan kyseenalaistamatta. Osaa siis olla yhtä ihana, kuin yhtä perseestä. Välillä vihaan niin kovaa, et naama irtoo. En jaksa olla selittämässä tätä kyseenalaista ystävyyttä aina kaikille, koska en itekkään osaa vastata enkä itsekkään ymmärrä. Pelkään olla hänen ystävä, mut pelkään myös ettei oltais. Voispa me joskus alottaa alusta, koko ystävyys. Ei olis näin paljon painotaakkaa, vaikka kaikki se kirjaimellisesti unohtuu sillä hetkellä kun vietetään aikaa yhdessä. Näihin vuosiin mahtuu liikaa, en osaa punnita edes kumpaa enemmän, hyvää vai huonoa.

Joku viisaampi voisi kertoa, miten tällaisissa tilanteissa toimitaan? Olen aivan hukassa..

Kiitollinen, siunattu, onnellinen

Niin kliseinen otsikko, että kauan mietin kirjotanko sitä vai en, mutta tähän elämäntilanteeseen se sopi paremmin kuin kirsikka kakun päälle. Vaikka ei aina siltä vaikutakkaan ja itsekkin monet vastoinkäymiset läpi käynyt, voin nyt sanoa että uskoakseni hyvät teot palkitaan. Uskaltaisiko jopa sanoa, että karma on kurkannut pankkiin ja huomannut miten paljon siellä on hyviä tekoja tallessa ja päättänyt antaa hyvää minullekkin tänne risukasaan. Ensimmäistä kertaa hyvin pitkään aikaan, voin sanoa olevani tasaisen onnellinen ja ennenkaikkea onnistunut tekemään elämäni ja tulevaisuuteni kannalta hyviä päätöksiä. Kuinka paljon sitä arvostaakaan kaikkea elämässäni olevaa niin paljon enemmän. Pitäisi muistaa jokaisesta arkisesta asiasta olla kiitollinen, vaikka se tuntuu välillä niin itsestäänselvyydeltä. Siivotusta kodista, kun tulet pitkän päivän jälkeen töistä kotiin. Siitä, että mies on hakenut lapsen hoidosta ja viettänyt kalliarvoista aikaa kotona, että saan olla töissä.

Ensimmäisenä siis olen kiitollinen Miikalle. Miten paljon toisen rakkaus ja tuki auttaa elämässä eteenpäin. Kuin hän olisi luja kallio, mihin turvautua hyvinä ja huonoina hetkinä. Miten paljon toinen odottaa sinua kotiin päivän jälkeen ja on vielä valmis antamaan läheisyyttä ja rakkautta, vaikka molempia väsyttää niin paljon. Kun kissa on uhmissaan tuhonnut puoli keittiötä, Miika herää aamu seitsemältä miun kanssa sen keittiön siivoamaan, ettei vain miun tartte tehdä sitä yksin. Niin paljon asioita, niin paljon rakkautta ja kiitollisuutta. Tuntuu välillä, että oon elämäni hänelle velkaa kaikesta avusta ja tuesta, tietysti yritän kaikkeni antaa hänelle kaiken tuen ja avun mitä hän tarviaa ja tärkeintä on muistaa kehua toista pahoinakin päivinä ja yrittää kääntää se sysipaska päivä jotenkin positiivisemmaksi ja kertoa, että se päivä on huomennakin.

Kiitollinen olen myös nykyiselle työpaikalleni, että on antanut miulle mahdollisuuden kehittyä alan ammattilaisena ja puhkunut minuun niin paljon itsevarmuutta, että voisin murtaa vuoren. Vaatia saa, sekä sitä myös tuolla tehdään ja se on enemmän kuin hyvä. Sillä saa ihmisestä ihan kaiken irti asiakaspalvelijana, ja kaikkein parasta on se, ettei koskaan mikään palvelu ole liikaa. Saa antaa itsestään juuri sen kaiken, mitä siussa on. Vahvuudet, heikkoudet. Kaikki otetaan huomioon ja huomioidaan ihmisten vahvuudet ja siinä mikä on meidän bravuuri. Mutta kuitenkin ollaan valmiita menemään meidän mukavuusalueen ulkopuolelle, mistä voin omasta kokemuksesta sanoa, että on eniten hyötyä kehityksen kannalta ajatellen. Tuolla aloittaessani hyvä kun tarjotinta uskalsin kantaa ja nyt kuukautta myöhemmin voisin liidellä salin läpi tarjotin täynnä laseja. Kuinka kaataa viini oikein, kuinka yhteistyössä järjestää maailman parhaimmat tapahtumat juuri asiakkaiden toiveiden mukaan. Uran kehityksen kannalta olen juuri siellä, missä miun pitääkin olla.

Ystävät tietää miten kiitollinen olen heille, että he ovat kärsivällisiä kun aikaa nähdä on entistä vähemmän töiden suhteen, että aina menee tavalla tai toisella ristiin aikataulut. Kärsivällisyyttä tarvitaankin, koska moniin asioihin keskittyminen vie aina huomiota jostain muusta pois vaikka nämä kolme asiaa ovat niitä, mistä en aio tinkiä. Perhe, ystävät ja unelmien työpaikka. Lähitulevaisuudessa talon remontoimista juuri sellaiseksi kuin meidän perhe sen haluaa. Nyt kun asiat pysyisivät tällaisina, niin voisin aina olla se tasaisen ja arkisen onnellinen ihminen!

Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää

Olen aina ajatellut ystävien, tuttujen, tuntemattomien ihmisten kanssa, että tee toiselle, niinkuin haluat itsellesi tekevän. Tällä ajatusmaailmalla olen pärjännyt ja tullut toimeen kaikkien kanssa, sen enempää riitelemättä. On myöskin suotavaa olla toiselle hyvä ja ystävällinen, mutta niin kuin kaikki tiedämme tähän maailmaan mahtuu monenlaista ajatustapaa ja ihmistä.

Oon halunnut olla tän blogin kanssa rehellinen siitä, mitä miun elämässä ihan oikeasti tapahtuu ja mitkä asiat tulee arkipäivisin eteen. Minkä ongelmatilanteiden kanssa kamppailen ja ylipäätään mitä ajatuksia tässä päässä liikkuu. Sen enempää nimiä mainitsematta, miulle kävi kovin ikävä niinsanottu välikohtaus lauantaina. Sanotaanko näin, että ihminen on hyvä luomaan draamaa tyhjästä ja tekee kaikkensa saadakseen huomion itseensä edes hetkeksi ja on valmis sen takia ottamaan riskin, että ystävyyssuhteet jopa katkeaa tästä syystä. Miun niinkutsuttu ystävä oli tähän valmis riehakkaan baari-illan jälkeen. Miika oli myös illanvietossa, itse siis jo kotona nukkumassa kun miika tulee kotiin ja kertoo mikä hänellä oli valomerkin aikaan vastassa. Kirjaimellisesti ja mitään vähättelemättä, tämä niinkutsuttu ystävä, henkilö X, oli nähnyt tarpeelliseksi alkaa draamailemaan ja juoruilemaan miusta, miun selän takana, miun elämän rakkaudelle.

Mie luulin hetken, että ollaan päästy yli tästä teini-iän suurista kohtauksista ja selkään puukottamisista. Pahinta varmaan oli se, etten mie edes yllättynyt että tämä henkilö teki näin. Suurta kohtausta tässä ei sen enempää miun ja miikan parisuhteeseen tullut, mutta loukkaantumisia kyllä puolin ja toisin ja suurta harmia omalle mielelle. Hetken aikaan se meidän 100% luottamus ei ollutkaan sitä, vain yhden ihmisen takia. Siitä päästäänkin asiaan, mikä minua toiseksi tässä vaivaa. Jos meillä ei ole luottamusta, meillä ei ole mitään. Pelkkää harhaluuloa, kuulopuheita, epätodellista oloa, epäilyjä. Se epäily ja syyttely kun ei korjaa tai estä mitään. Päinvastoin, pariskunta ajautuu toisistaan vain erilleen. Tai ainakin polku harhautuu hetkeksi eri suuntiin. Ketään ihmistä ei yksinkertaisesti voi omistaa. Luulen että tämä luottamusasia on selvitetty näin omassa parisuhteessa, mutta miksi se edelleen kalvaa mieltä? Siksi, että hetken aikaan se ei ollut täydellistä? Tuleeko näitä hetkiä vielä tulevaisuudessa?

Uskon tämän henkilö X kohdalla siihen, niinkuin otsikkokin sanoo, että tämän asian hän jätti taakseen, mutta tulee sen edestään löytämään. Ehkä sillä tavalla, että monen silmissä luottamus kyseiseen henkilöön on nolla ja tulee olemaan. Moni osasi odottaa selkäänpuukottamista, niin kuin minäkin. Toivon itselleni viisautta ja voimaa käymään tämän asian läpi ja antaa isompien voimien hoitaa epärehelliset ja itsekkäät ihmiset itsestään.

Epävarmuus

Tässä rannalla maatessa kerkeää pohtia jos jonkinmoisia asioita ja pitkään olen pohdiskellut epävarmuutta. Oon aina kuvitellut olevani täysin sujut itseni ja oman tekemiseni kanssa, täysin itsevarma. Nyt kuitenkin viime aikoina moni asia heijastuu omasta epävarmuudesta. Aloitin kesätyön tekemällä keikkaa kesän ajan ainakin Lappeenrannassa kovin hienossa ravintolassa. Koulussa opiskeltuani tarjoilijaksi tietotaitoni on aika vahvaa luokkaa, sain kokeista kiitettäviä ja valmiudet työelämään tarjoilun parissa oli hyvällä mallilla. Kuitenkin menin suoraan yökerhoon töihin, missä toki koulusta opittu alkoholilainsäädäntö tuli käytäntöön mutta muuten opittuja taitoja ei tullut tarpeeseen. Nyt sen ymmärrän, aloitettuani fine dining-ravintolassa. Tiedän mitä pitää tehdä, missä kohtaa ja miten, mutta käytäntö onkin sitten jo toinen juttu. Epävarmuus näkyy viinien kaadossa, niiden tietämyksessä ja ihan vaikka lautasten keräilyssä. Mielessä pyörii mitä jos se epäonnistuukin.
Olen kyllä kovin valmis oppimaan, ja uskon että tästä saan hienot kokemukset elämään ja työporukka vaikutti kovin tiiviiltä ja sydämmelliseltä.

Epävarmuus heijastuu myös mustasukkaisuutena, mikä rasittaa itseäni kovin. Mietin aina mikä miussa voisi olla niin hienoa, että miun kanssa ollaan. Jatkuva stressi omasta kropasta, toiminnasta, koittaa koko ajan olla kaikille mukava. Enkä ole kyllä vielä keksinyt keinoa miten käytännössä parantaa omaa itsetuntoa? Sitä ajattelutapaa mikä on omasta itsestäni. Miten sen yhtäkkiä voisi edes muuttaa?

Eräs motto jäänyt mieleen mitä yritän pitää mielessä päivittäin.
Ei pidä koskaan pelätä, että epäonnistuu vaan että ei edes saisi yrittää.
Ja minähän yritän, kaikkeen. Myös isäni sanoi että miulla on siskon tavoin erittäin kova odotus itsestäni, vaadin itseltäni liikaa. Kaiken pitää mennä juuri niin kuin on suunniteltu, eikä epäonnistumisiin ole varaa. Heijastuuko se epävarmuutena?

Oon ymmärtänyt, että pitää antaa aikaa ja tilaa itselleen ja antaa epäonnistua sekä huomata ettei se ole maailmanloppu. Harjoitus tekee mestarin ja mestarit harjoittelevat aina.

Kuulemisiin!